Farewell?

Kun katson ulos ikkunasta, mieleni valtaa suuri rauha. Kaikkialla on niin kaunista. Niin tyhjää ja hiljaista. Kuollutta.

Minulla ei ole enää juuri tehtävää täällä. Onneksi.
Voin antaa läheisilleni perhejoulun, täynnä naurua ja hymyä.
Voin hyvästellä entisen rakkaani rauhassa.
Voin antaa anteeksi maailmalle.

Pitäisikö minun sanoa, että olen pahoillani?
Pitäisikö minun antaa vastauksia?

I'm slipping away...

Minulla ei ole enää paljoa aikaa jäljellä.

Luulin kestäväni, jaksavani pidempään. Toivoin niin.

Minulla ei ole vastauksia annettavaksi.

Onko se ohi nyt? Jaksanko vielä huomiseen?

En voi tietää.

Tell them the fairytale gone bad

Olen hirvittävän väsynyt. Jokainen sekunti, minuutti ja päivä vie minua lähemmäs määränpäätäni.

Huomasin, että olen alkanut laskea asioista irti. Joskus pieni haikeuden tunne puristaa rintakehää kasaan, kun näen ystävieni pitävän hauskaa ja hän on lähelläni. Kuitenkin tiedän, että he tulevat pärjäämään hienosti eikä minun tarvitse hätäillä.
  
Minusta on tullut hiljainen ja jonkinlainen rauha on jäänyt kiinni minuun. Se on helpottava tunne.
Lopultakin koen olevani täydellisen sinut itseni kanssa.

Who says a river can't leave it's waters?

En kai koskaan voisi olla niin onnellinen, kuin olen nyt. Tuntuu hieman ironiselta kirjoittaa tämä tänne, mutta niin se vain on. Vaikka minusta välillä tuntuu, etten saa vastakaikua pieneen ihastumiseeni, se ei haittaa. Tällä hetkellä on tärkeintä, että saan olla jonkun lähellä. Koskettaa häntä ja nauraa hänen kanssaan.

Tänään oli harvinaisen hyvä päivä. Täynnä iloa, naurua, ristiriitaisia tunteita ja jopa haikeutta.
Nämä hetket eivät koskaan tule takaisin.

En ehkä koskaan hymyile niin kauniisti, kuin hymyilin tänään enkä ehkä koskaan tule nauramaan vatsalihaksiani kipeäksi, niin kuin tein tänään.

En aio jäädä murehtimaan, vaan katsoa kohti huomista ja hymyillä. Elää jokainen päivä täysillä.
Loppujen lopuksi en halua katua mitään.

Breathing life

En ole vieläkään saanut aikaiseksi mitään, ajatukseni ovat sekaisin.

Olen ihastunut ja se on kaunista. Se on yksi asia, minkä halusin kokea.

Kun katson ulos, kuura peittää kaiken ja ulkona on niin kaunista, niin rauhallista.
Talvi on kuolemisen aikaa.

Huomaan, että hiljaa ja huomaamattomasti olen alkanut jättää jäähyväisiä asioille ja ihmisille.
Huomaan kysyväni itseltäni:
Oliko tämä viimeinen itsenäisyyspäiväni?
Oliko tämä viimeinen kerta kun käyn täällä tähän aikaan vuodesta?
Onko tämä viimeinen jouluni?

Salaa toivon, että joku huomaisi minut. Tulisi juttelemaan. Hymyilisi.
En kuulu mihinkään, en tähän maailmaan, en ystävieni joukkoon, en perheeseeni.
Olen ylimääräinen.

Huomenna hengitän taas elämää jokaisella solullani. Saan taas olla hänen lähellään kokonaiset kaksi tuntia.

Here I am

Päätin aloittaa tämän blogin, koska en halua lähteä täältä jättämättä mitään merkkiä läheisilleni. Haluan, että ystäväni, perheeni ja kaikki ketä nyt sattuu kiinnostamaan, saavat vastaukseen kysymykseen: miksi?

Toiseksi haluan kirjoittaa tätä myös itselleni. Selkeyttää ajatuksiani. Kertoa viimeisistä päivistä ja tunnelmista. Toteuttaa listan jokaisen kohdan. Olla hetken täällä ja jättää hitaat jäähyväiset kaikelle, mitä rakastan.
En halua kuitenkaan luopua kaikesta vielä, en ole valmis siihen nyt enkä huomenna. Olen päättänyt lähteä, mutta se päivä on vielä edessä.

Minulle tuottaa suurta helpotusta, että voin itse päättää kuinka kauan haluan tätä kestää. Uskon, että juuri se tieto tekee tämän kaiken niin helpoksi ja samalla niin vaikeaksi.
Helpoin osuus on kuoleminen. Vaikeinta on varmasti sanoa lopulliset jäähyväiset ihmisille ja päästää irti tästä kaikesta. Ennen kaikkea tulee olemaan vaikeaa päästää irti unelmista, mutta olen silti valmis tekemään sen.

Koska tästä tilanteesta voidaan mennä mihin suuntaan tahansa, en aio sulkea itseltäni mahdollisuutta jatkaa matkaa, jos siltä sattuu tuntumaan.
Se ei tee minusta heikkoa.