Kun katson ulos ikkunasta, mieleni valtaa suuri rauha. Kaikkialla on niin kaunista. Niin tyhjää ja hiljaista. Kuollutta.
Minulla ei ole enää juuri tehtävää täällä. Onneksi.
Voin antaa läheisilleni perhejoulun, täynnä naurua ja hymyä.
Voin hyvästellä entisen rakkaani rauhassa.
Voin antaa anteeksi maailmalle.
Pitäisikö minun sanoa, että olen pahoillani?
Pitäisikö minun antaa vastauksia?
maanantai 21. joulukuuta 2009
perjantai 18. joulukuuta 2009
I'm slipping away...
Minulla ei ole enää paljoa aikaa jäljellä.
Luulin kestäväni, jaksavani pidempään. Toivoin niin.
Minulla ei ole vastauksia annettavaksi.
Onko se ohi nyt? Jaksanko vielä huomiseen?
En voi tietää.
Luulin kestäväni, jaksavani pidempään. Toivoin niin.
Minulla ei ole vastauksia annettavaksi.
Onko se ohi nyt? Jaksanko vielä huomiseen?
En voi tietää.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Tell them the fairytale gone bad
Olen hirvittävän väsynyt. Jokainen sekunti, minuutti ja päivä vie minua lähemmäs määränpäätäni.
Huomasin, että olen alkanut laskea asioista irti. Joskus pieni haikeuden tunne puristaa rintakehää kasaan, kun näen ystävieni pitävän hauskaa ja hän on lähelläni. Kuitenkin tiedän, että he tulevat pärjäämään hienosti eikä minun tarvitse hätäillä.
Minusta on tullut hiljainen ja jonkinlainen rauha on jäänyt kiinni minuun. Se on helpottava tunne.
Lopultakin koen olevani täydellisen sinut itseni kanssa.
Huomasin, että olen alkanut laskea asioista irti. Joskus pieni haikeuden tunne puristaa rintakehää kasaan, kun näen ystävieni pitävän hauskaa ja hän on lähelläni. Kuitenkin tiedän, että he tulevat pärjäämään hienosti eikä minun tarvitse hätäillä.
Minusta on tullut hiljainen ja jonkinlainen rauha on jäänyt kiinni minuun. Se on helpottava tunne.
Lopultakin koen olevani täydellisen sinut itseni kanssa.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Who says a river can't leave it's waters?
En kai koskaan voisi olla niin onnellinen, kuin olen nyt. Tuntuu hieman ironiselta kirjoittaa tämä tänne, mutta niin se vain on. Vaikka minusta välillä tuntuu, etten saa vastakaikua pieneen ihastumiseeni, se ei haittaa. Tällä hetkellä on tärkeintä, että saan olla jonkun lähellä. Koskettaa häntä ja nauraa hänen kanssaan.
Tänään oli harvinaisen hyvä päivä. Täynnä iloa, naurua, ristiriitaisia tunteita ja jopa haikeutta.
Nämä hetket eivät koskaan tule takaisin.
En ehkä koskaan hymyile niin kauniisti, kuin hymyilin tänään enkä ehkä koskaan tule nauramaan vatsalihaksiani kipeäksi, niin kuin tein tänään.
En aio jäädä murehtimaan, vaan katsoa kohti huomista ja hymyillä. Elää jokainen päivä täysillä.
Loppujen lopuksi en halua katua mitään.
Tänään oli harvinaisen hyvä päivä. Täynnä iloa, naurua, ristiriitaisia tunteita ja jopa haikeutta.
Nämä hetket eivät koskaan tule takaisin.
En ehkä koskaan hymyile niin kauniisti, kuin hymyilin tänään enkä ehkä koskaan tule nauramaan vatsalihaksiani kipeäksi, niin kuin tein tänään.
En aio jäädä murehtimaan, vaan katsoa kohti huomista ja hymyillä. Elää jokainen päivä täysillä.
Loppujen lopuksi en halua katua mitään.
torstai 10. joulukuuta 2009
Breathing life
En ole vieläkään saanut aikaiseksi mitään, ajatukseni ovat sekaisin.
Olen ihastunut ja se on kaunista. Se on yksi asia, minkä halusin kokea.
Kun katson ulos, kuura peittää kaiken ja ulkona on niin kaunista, niin rauhallista.
Talvi on kuolemisen aikaa.
Huomaan, että hiljaa ja huomaamattomasti olen alkanut jättää jäähyväisiä asioille ja ihmisille.
Huomaan kysyväni itseltäni:
Oliko tämä viimeinen itsenäisyyspäiväni?
Oliko tämä viimeinen kerta kun käyn täällä tähän aikaan vuodesta?
Onko tämä viimeinen jouluni?
Salaa toivon, että joku huomaisi minut. Tulisi juttelemaan. Hymyilisi.
En kuulu mihinkään, en tähän maailmaan, en ystävieni joukkoon, en perheeseeni.
Olen ylimääräinen.
Huomenna hengitän taas elämää jokaisella solullani. Saan taas olla hänen lähellään kokonaiset kaksi tuntia.
Olen ihastunut ja se on kaunista. Se on yksi asia, minkä halusin kokea.
Kun katson ulos, kuura peittää kaiken ja ulkona on niin kaunista, niin rauhallista.
Talvi on kuolemisen aikaa.
Huomaan, että hiljaa ja huomaamattomasti olen alkanut jättää jäähyväisiä asioille ja ihmisille.
Huomaan kysyväni itseltäni:
Oliko tämä viimeinen itsenäisyyspäiväni?
Oliko tämä viimeinen kerta kun käyn täällä tähän aikaan vuodesta?
Onko tämä viimeinen jouluni?
Salaa toivon, että joku huomaisi minut. Tulisi juttelemaan. Hymyilisi.
En kuulu mihinkään, en tähän maailmaan, en ystävieni joukkoon, en perheeseeni.
Olen ylimääräinen.
Huomenna hengitän taas elämää jokaisella solullani. Saan taas olla hänen lähellään kokonaiset kaksi tuntia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
